Jopas sattui

Narisin jo fb:ssä siitä, miten satutin eilen polveni syyttä suotta. Mies hankki linnun- ja jäniksenruokaa lopputalveksi ja säkit jäivät terassille. Hänestä ei ole niiden kantajaksi, mutta kiltti taksikuski oli nostanut ne ovipieleen. Siitä sitten minun tehtäväni oli raijata ne oven sisäpuolelle ja tyhjentää laatikoihin säilöön (ja hiiren nakerrettavaksi myös). Jotain siinä sitten kävi, kun eilen ja vielä koko tämän päivänkin on  polvi ollut tosi kipeä. Eilen en edes sisällä pystynyt kävelemään ilman keppiä. En ole tyytyväinen. Onneksi nyt ei tarvitse kävellä muualle kuin postilaatikolle ja linnunruokinnalle. Sopisi tämän lumentulonkin jo loppua. Päivä on mennyt pääasiassa tyhjän toimittelussa, varsinkin kun polvi ei juuri muuta suvaitse.

Yksi huomio tästä päivästä:

Kävin äsken katsomassa netpostilaatikkoa. Kappas vaan, rouva sai jo syyskuulle kutsun tutkimuksiin. Paras merkitä päivä joka almanakkaan, ettei vaan unohdu.

Toinen huomio

oli Keski-Uusimaa-lehden juttu, jossa kerrottiin Halosenniemen museon saaneen kirjelahjoituksen. Kirjeessä oli puhetta Pekka Halosen maalaamasta alttaritauluista. Taulu, joka maalattiin Kotkan kirkkoon 1890-luvun lopulla, maalattiin meidän tuvassamme. Halosenniemestä ei vielä ollut tietoakaan ja Haloset olivat vuokralla tuossa naapurissa Kallio-Kuninkalassa, silloisessa Kalle-Kuninkalassa. Kun korkea taulu ei mahtunut matalaan pirttiin, vuokrasi taiteilija meidän Perttilän avaran tuvan siihen tarkoitukseen, jossa tosin enempää mieheni kuin minunkaan sukua ei siihen  aikaan asunut. Kirje tosin liippasi läheltä, sillä sen kirjoittaja oli mieheni isoisä. Klikkaamalla kuva suurenee, mutta en kopioi koko juttua tekijänoikeudellisistä syistä.

Vielä yksi huomautus: kun nurisen siitä, etten tykkää anonyymeistä kommentoijista, niin se ei toivottavasti estä kestään lukemasta blogia. Kommentoidakin voi nimimerkillä, vaikka miten keksityllä, ellei halua kertoa omaa nimeään, Minä en häpeä nimeäni. Älä sin äkään. Täällä nyt vain on tapana blogata nimimerkillä.